Naistoimittajat ry:n yhdeksänvuotinen Learning together -hanke on antanut koulutukseen osallistuneille sadoille afgaaninaistoimittajille digiajan taitoja, varmuutta toimittajan perustyön, journalismin, mahdollisimman hyvin tekemiseen ja sen lisäksi voimaa vaarallisessa ja vaativassa työssä jaksamiseen.

Suomesta kouluttajiksi lähteneet vapaaehtoiset naistoimittajat ovat saaneet konkreettisen kuvan afgaaninaistoimittajien arjesta kaikkine vaikeuksineen. Melkoisessa kulttuurikylvyssä ovat olleet molempien maiden naiset.

Tänä syksynä hankkeen yksi tavoite toteutuu, eli Afganistanissa järjestetään viisi paikallista workshopia omin kouluttajavoimin. Suomen ohjausryhmän jäsen Shakiba Adil on paikalla monitoroimassa ja filmaamassa koulutusten sujumista. Jouzjanin kurssipäivät olivat lokakuun puolivälissä ja kaikki meni vetäjän, Fatema NekRasolin mukaan oikein hyvin.

Idea ulkoministeriön rahoittamaan Learning together -hankkeeseen tuli Afganistanin naistoimittajien järjestön, AWJU:n (AfganWomenJournalists Union), perustaja Shafiqa Habibilta, kun hän tapasi Eeva Koskisen Afganistanissa. Alusta saakka kaikki koulutukset on räätälöity afgaanikollegoiden toiveiden pohjalta.

Yhdessä on opittu niin journalismia kuin kulttuurisia asioita työpajoissa, joita on järjestetty sekä Afganistanissa että Suomessa. Afgaanitoimittajat tekivät hankevuosien varrella kaksi erillistä vierailua Suomeen.

Suomesta kertyi paljon sulateltavaa

Syyskuussa 2017 Suomessa oli koulutusmatkalla ryhmä afgaaninaistoimittajia. Kahden viikon ohjelmaan sisältyi mm. vierailuja mediataloissa, Tampereen yliopistossa, Haaga-Heliassa, eduskunnassa ja Julkisen sanan neuvostossa. Myös maahanmuuttoon liittyvät aiheet kiinnostivat toimittajia ja he tapasivat kansliapäällikkö Päivi Nergin ja johtaja Jaana Vuorion Migristä.
Kolme afganistanilaistoimittajaa kertoi omasta työstään Pohjoismaisessa freeseminaarissa Suomenlinnassa. Ohjelmaan kuului myös podcastien tekoon perehtyminen ja toimittaja Liisa Liimataisen vetämä omakohtainen koulutus kriisialueella toimimisesta. Teijon kansallispuistossa opeteltiin soutamaan, kävelemään pitkospuilla ja syömään nuotiolettuja.

Afganistanissa arvioidaan olevan liki sata tv-asemaa ja reilut sata radioasemaa, joita rahoittavat niin paikalliset rikkaat, hallinnon edustajat kuin naapurimaat Iran tai Pakistan. Lehtien merkitystä rajoittaa korkea lukutaidottomuus.

Baghlanin provinssista kotoisin oleva Maryam (nimi muutettu) valmistui paikallisesta yliopistosta toimittajaksi ja työskentelee freelancerina. Hän oppi suomalaiskollegoilta artikkeleiden kirjoittamista, kuvien ja videoiden editointia ja kouluttajan taitoja. Mieleen jäivät erityisesti eduskunnan työskentely, käynti ulkoministeriössä kuulemassa maahanmuuton taustoista ja vierailu Ylen A-studiossa.

”Opin Suomessa myös podcastien teon. On teknisesti todella helppoa yhdistää ääntä, puhelinhaastatteluja ja valokuvia. Etenkin freelancerille podcastien teosta on paljon hyötyä, sillä asun Barglanin provinssissa, missä nainen ei voi työskennellä turvallisesti kodin ulkopuolella. Seuraavaksi minua kiinnostaisi opiskella maisteriohjelmassa ulkomailla”, hän kuvaa.

Kahdessa suomalaisten järjestämässä työpajassa opiskelleen Meenan ottama valokuva voitti Afganistan naisten silmin -valokuvanäyttelyyn yleisöäänestyksen, ja hänet palkittiin kameralla. Voittajakuvassa pieni poika tienaa rahaa kiillottamalla kenkiä ja väliaikoina lukee läksyjä.

”Liikutuin kun otin sen kuvan. Pieni poika, kuin enkeli, iso velvollisuus ansaita rahaa perheelle ja samalla hän opiskelee omaa tulevaisuuttaan varten. Asun maassa, jossa on paljon ongelmia ja hyvin urheita ihmisiä”, Meena kertoo.

Hän vei paljon juttuaiheita tuliaisina kotiin. Yllättävä tieto oli esimerkiksi, että kaikille kertyy Suomessa eläkettä. Afganistanissa eläkkeeseen ovat oikeutettuja vain julkisella puolella työskennelleet.

”Oli tärkeää kuulla Liisa Liimataisen kokemuksia turvallisuusasioista. Minusta oli hienoa nähdä, että Fiskarsin taiteilijakylästä löytyi naisten valmistamia käsitöitä myyvä kauppa. Myös Haaga-Heliassa vierailu oli mielenkiintoinen. Päivi Nergillä oli kiinnostavaa kerrottavaa turvapaikkaa hakevista ja pakolaisista. Kun Ylellä kuulimme, että julkisen palvelun tv-kanavaa voidaan pyörittää verovaroin, sekin oli hyvin tärkeä viesti meille.”

Aisha on valmistunut Kabulin yliopiston journalismin koulutusohjelmasta ja työskentelee harjoittelijana Wig-hankkeessa (naiset hallinnossa). Hänestä oli hienoa, että matkalla oli kollegoita eri provinsseista. Hän haluaa siirtää oppimaansa eteenpäin.

”Kuulin ensimmäistä kertaa Tampereen yliopistossa ihmisoikeustutkija Heta Heiskaselta sovittelujournalismista eli että asioita voidaan ratkaista sovittelun keinoin. Olen tästä tiedosta hyvin kiitollinen. Meidän pitää itse tehdä työtä rauhan puolesta. Oli myös hienoa nähdä, miten suomalaistoimittajat tulivat Teijon kansallispuistoon tapaamaan meitä eli he voivat liikkua vapaasti myös luonnossa.”

Kouluttajataidot petraantuivat

Toimittaja Kirsi Mattila laskee käyneensä yhdeksän vuoden aikana Afganistanissa noin 15 kertaa.

”Olen ylpeä nuorista ja vanhoista – todellakin kaiken ikäisistä – naisista, jotka haluavat oppia ja edistyä rankassa ja vaativassa toimittajan ammatissa Afganistanissa. Maassa, joka natisee liitoksissaan; jossa naistoimittajiin kohdistuu erityisiä uhkia ja ennakkoluuloja ja jossa jokainen ammatissa toimiva on pelkällä olemassaolollaan muuttamassa naisen asemaa, edistämässä demokratiaa ja luomassa tulevaisuuden toivoa.”

Mattilasta on hienoa, että yhdeksänvuotisen hankkeen aikana syntyi pitkäaikainen suhde useisiin paikallisiin naistoimittajiin. Hän haluaisi pitää suhteita yllä nykyisen hankkeen päätyttyäkin.

”Hanke on tukenut ammatillista osaamista, mutta ollut voimaannuttava kokemus niin afganistanilaisille naistoimittajille kuin meille suomalaisillekin. Yhteenkuuluvuutta yli rajojen.”

Työpajoissa on ollut AWJU:n jäseniä eri provinsseista, ja he ovat puolestaan jalkauttaneet uudet oppinsa omille alueilleen. AWJUlla on toimisto 15 provinssissa, ja jäseniä 450.

Vuosien varrella Naistoimittajat ry:n jäsenet ovat opettaneet kollegoilleen journalismin perusteita, erilaisia juttutyyppejä, digiajan työkaluja ja valokuvaamista.

”Uskon, että työpajat ovat luoneet osallistujille ammatillista itsetuntoa, antaneet uusia ajatuksia ja opettaneet uusia taitoja. Esimerkiksi valokuvaamisesta monet innostuivat tosissaan ja heistä näki, miten oppi kuvakulmista ja kompositioista meni perille; kuvat paranivat, erilaisia kuvakulmia kokeiltiin ja kompositiot tulivat tehokkaammiksi – kuvaaminen ei ollut enää pelkkää räpsimistä”, Mattila arvioi.

Valokuvanäyttely ja dokumenttifilmi kuvaavat arkea

Mattila kuratoi Afganistan naisten silmin -valokuvanäyttelyn, johon on kerätty hankkeessa mukana olleiden naisten ottamia valokuvia omasta arjestaan. Näyttely kiertää edelleen Suomea.

”Valokuvanäyttely on saanut kävijöiltä kiitosta elämänmyönteisyydestään ja siitä, että se tarjoaa toisenlaisen kuvan Afganistanista kuin normaali uutistarjonta. Yleisö on ollut kiinnostunutta ja innostunuttakin.”

Mattilan käsikirjoittama ja ohjaama Marzia, ystäväni -dokumenttielokuva on nähty niin televisiossa kuin useilla festivaaleilla, missä se on myös saanut palkintoja.

”Dokumenttifilmi kertoo ystävyydestä. Elokuvalla halusin rakentaa siltaa kahden kulttuurin välille, ymmärtää, miksi Marzia teki sellaisia ratkaisuja kuin teki. Suomessa asuvilta afgaaneilta olen saanut arvokasta palautetta, että elokuva kertomus naisen asemasta Afganistanissa on totta. Elokuvassahan Marzia luopuu kunnianhimoisista haaveistaan ja avioituu, vaikka on ruvennut epäilemään suhdettaan. Hän tekee niin, koska ei uskalla vastustaa traditiota ja yhteiskunnan käsitystä oikeasta ja väärästä. Jo kihlauksen purkaminen olisi ollut väärin.”

Työpajoja eri puolilla Afganistania

Hankkeen ohjausryhmän puheenjohtaja toimittaja Hia Sjöblom ehti käydä kahdella koulutuskeikalla Afganistanissa. Hän sanoo arvostavansa afganistanilaisten naistoimittajien rohkeutta vaativissa oloissa, joihin vaikuttavat sekä maan poliittinen tilanne että siellä vallitsevat vahvat miesvaltaiset perinteet.

Ohjausryhmän jäsen toimittaja Susanna Särkkä on heittäytynyt hänkin. Suomessa hän ehti opettaa kollegoilleen polkupyöräilyä, järjestää illallisen ja osallistua kahden viikon vierailuohjelman järjestelyihin tiiviisti. Viime huhtikuussa hän kävi koulutuskeikalla Kabulissa ja Bamiyanissa.
Hän kertoo huomanneensa, että Afganistanin-matkat saavat, ainakin hetkeksi, suomalaistoimittajan panemaan omat ongelmansa mittasuhteisiin. Moni afgaanikollega työskentelee vaikeissa olosuhteissa ja usein vielä palkatta.

”Perheellisenä uran jatkaminen vaatii erityisiä ponnisteluja ja perheen myötämielisyyttä. Vaikka maan tilanne menee koko ajan huonompaan suuntaan, afgaanikollegojen mahdollisuudet seurata uutisia sekä pitää yhteyttä toisiinsa ja ulkomaailmaan lisääntyvät koko ajan. Nykyään monilla on älypuhelin ja viime kevään kurssilaisista muutamilla oli läppärikin mukana.”
Mieleenpainuvinta kevään reissulla hänelle oli Bamiyanin tyttöjen pyöräilyharrastusjoukkueen tapaaminen.

”Sellaista innostusta näkee harvoin Suomessa. Mieleen jäi myös käynti Kabulin Naisten puistossa. Vapaapäivänä perjantaina vain naisille tarkoitetussa puistossa tunnelma oli sykähdyttävä. Naisseurueet nauroivat vapautuneesti, tanssivat, huivit lensivät harteille.”

Hän ei myöskään unohda keskustelua nuoren, Kabulin yliopistossa journalismia opiskelevan naisen kanssa kurssin teetauolla.

”Erinomaisesti opinnoissaan menestyvä nuori nainen purskahti itkuun puhuessaan omasta ja maansa tulevaisuudesta. En ymmärrä, miksi emme voi elää rauhassa ja rakentaa yhdessä maatamme, miksi olen syntynyt tällaiseen maahan, hän nyyhkytti minulle.”

Nettivideoita ammattieditointiohjelmalla

Huhtikuun työpajoissa Afganistanissa osallistujat halusivat oppia nettivideon kuvaamis- ja editointitaitoja. Kukin teki parityönä itsestään pienen esittelyvideon, jonka periaatteessa olisi voinut julkaista netissä.

Valmiita videoita ei kuitenkaan julkaistu, koska afgaaninaiset eivät yleensä halua kasvojensa näkyvän netissä. Jos kasvot näkyvät vaikka työtehtävissä televisiossa tai netissä, se voi pilata naisen maineen. Kasvoja ei näytetä suoraan myöskään omilla sosiaalisen median sivustoilla, vaan tilalle laitetaan pikkulasten tai kukkien kuvia, eivätkä nimet usein täsmää.

Työpajan videoilla Bamiyanissa asuvat naistoimittajat kiipeilivät kukkuloilla kertoillen elämästään, juonsivat radiolähetyksiä ja tekivät haastatteluja. Yksi heistä avasi arkeaan näyttämällä, miten lypsää perheen omavaraislehmää ja ajelee lapsensa kanssa autolla. Ja parilla videolla nähtiin nuorten naisten kaupunkiin perustaman pyöräilyklubin menoa. Pätkät kuvattiin pienillä pokkarikameroilla ilman erillisiä mikrofoneja tai jalustoja. Silti valtaosa materiaalista on käyttökelpoista.

Monet Bamiyanin työpajan osallistujista työskentelevät paikallisella radioasemalla joko talkoilla tai jollain projektirahoituksella. Yllättävän monella on myös kätilön koulutus, jota perheet pitävät naisille sopivana. Mukana oli myös maataloutta opiskelevia naisia. Muutama työpajalaisista yhdistää molemmat osaamisalueensa ja tekee radioon terveys-, ympäristö- ja maatalousaiheisia ohjelmia.
Afgaaninaisten odotetaan menevän hyvin nuorina naimisiin, eikä sen jälkeen välttämättä ole enää asiaa töihin tai opiskelemaan. Vaikka aviomies antaisikin naisen mennä töihin, paine suvulta ja naapureilta voi olla liian kova etenkin, jos naisen kasvot näkyvät työtehtävissä.

Hankkeen mahdollinen jatko Naistoimittajat ry:n käsissä

Hankkeen ”äitinä” ja nyt viime vuodet koordinaattorina toiminut Eeva Koskinen pohdiskelee parhaillaan, suunnitellaanko hankkeelle yhdessä afgaaninaistoimittajien kanssa jatkoa ensi vuoden jälkeen. Yhden vuoden katko prosessiin joka tapauksessa on tulossa, koska seuraava järjestöjen kehitysyhteistyötukikausi alkaa 2019.

”Minua tässä vähän sattumalta alkaneessa hankkeessa on motivoinut ja innostanut koko ajan suuri kuva tai pitkä linja, sekä Suomessa että Naistoimittajat ry:ssä. Sata vuotta sitten Suomi oli melkoisen köyhä ja kehittymätön maa, mutta missä ollaan nyt? Fredrika Runeberg, Tekla Hultin ja Minna Canth, missä olisimmekaan ilman noita avarakatseisia, viisaita ja rohkeita naistoimittajia! ”

Naistoimittajat ry:n huikeina alkuvuosina kansainvälisyys oli mukana vahvasti, vieraita saatiin Amerikasta ja Englannista asti ja päädyttiin yhdessä Suomen Kuvalehden kansikuvaan yhdessä presidentti J.K. Paasikiven kanssa. Se oli historiallista.

”On ollut ilo seurata Afghan Woman Journalist Unionin kasvua näinä yhdeksänä vuotena. Nyt jäseniä on jo lähes 500 ja paikallistoimintaa ainakin 14 paikkakunnalla. Se rakentamisen into ja uuden luomisen toivo, se ehkä meillä Suomessa on nyt vähän hakusessa!

”Itse jaksan uskoa koulutuksen merkitykseen sekä yhden ihmisen että kansakunnan kohdalla. Me naiset Suomessa olemme saaneet kovalla työllä itsellemme ovet auki ja mahdollisuudet mihin vaan. Toivon tietenkin, etteivät Naistoimittajat ry:n päättävät elimet nyt päätyisi sulkemaan näitä ovia kollegoiltamme Afganistanissa. ”

Afganistan-hankkeen ohjausryhmään kuuluvat nyt Hia Sjöblom (pj), Tiina Tenkanen, Päivi Kapiainen-Heiskanen, Shakiba Adil, Kirsi Mattila, Susanna Särkkä, Niina Karling, Piia Pousi, Eeva Suhonen ja koordinaattori Eeva Koskinen. Hanke on koko olemassaolonsa ajan hankkinut itse omatoimisesti vaadittavan omavastuuosuuden eikä ole näin ollen rasittanut Naistoimittajat ry:n taloutta.
Ohjausryhmä on kokouksessaan 10.10.2017 päättänyt suosittaa hallitukselle hankkeen jatkamista.

Linkki:
Katri Merikallion juttu Suomen kuvalehdessä: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/aasia-tyynimeri/naisten-kanavasta-tuli-kuin-kansanradio-mutta-sitten-taleban-palasi-ikkunoihin-piti-laittaa-kalterit/?shared=986780-6c55a71f-999
Matkablogini Afganistanista: https://wordpress.com/read/feeds/8168146/posts/1452822435
Teksti ja kuvat: Päivi Kapiainen-Heiskanen