Vuonna 2009 Naistoimittajien Learning Together -koulutus käynnistyy. Matkalta julkaistiin artikkeli ulkoministeriön global.finland.fi-sivustolla.

Myös Ylellä julkasitaan Eija Tuomaalaan artikkeli Leijat Kabulin yllä:

Alla Naistoimittajien kouluttaja Kirsi Mattilan tunnelmia hänen ensivierailultaan Kabuliin, kevään koulutusmatkalta.

Kabul impromptu

”Ensimmäinen vaikutelma Kabulista: pölyistä, kuumaa, harmaata ja hiekanruskeaa, järjetön autojen vyöry, tööttäyksiä, kuoppia tiellä. Ajamme lentokentältä kohti Kabulin keskustaa.

Vaikka on lokakuun alku, Kabulissa on edelleen helle. Tiedän, että Kabulissa on selkeät vuodenaikojen vaihtelut aivan kuten Suomessa, joten talvikin tulee, lunta ja pakkasta. Mutta nyt hikoilen pitkähihaisessani, pää huiviin käärittynä. Onneksi sukkia ei tarvitse pitää; sandaaleissa jalat pölyyntyvät, mutta eivät hikoile.

Kabulin värit ovat harmaa ja hiekka. Vihreää on lähinnä hotellien sisäpihoilla – sielläkin vihreä on harmaan pölyn peitossa. Myöhemmin minulle kerrotaan, että puut on paljolti hakattu polttopuiksi, kun sodan aikaan niitä on tarvittu lämmitykseen.

Kerran eksyn puistoon – niitäkin Kabulissa kuitenkin on. Naisena joudun kuitenkin kääntymään portilta, sillä kyseessä on miesten puisto. Nyt haaveilen pääseväni vielä kerran Kabuliin naisten puistoon, josta minulle on kerrottu.

Kohtaamisia

Ensimmäisenä päivänä kaupungin kadulla minun ja Erjan seuraan liittyy nuori afgaanipoika; hän seuraa meitä ja tahtoo tietää, miksi emme ymmärrä, että islam on paras uskonto maailmassa.

Erja sanoo, että hänellä ei ole mitään eri uskontoja vastaan, kunhan uskontoa ei käytetä toisia ihmisiä vastaan tai perustelemaan väkivaltaa. Minä sanon, että kristityt, muslimit ja juutalaiset uskovat loppujen lopuksi samaan jumalaan – miksi riidellä uskontojen paremmuudesta?

Mutta nuori ja innokas poika sanoo, että ero on siinä, että islamissa uskotaan Muhammediin; juuri Muhammed tekee islamista parhaan uskonnon maailmassa. Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos kaikki uskoisivat Allahiin ja Muhammediin, innokas nuori mies vakuuttaa.

Erjan kanssa käymme tapaamassa Naistoimittajien järjestön puheenjohtajaa ja kurssimme tulkkia. Puhumme alkavasta kurssista ja yritän kuvitella, keitä kurssille on tulossa; naisia, jotka työskentelevät Afganistanin sanoma- ja aikakauslehdissä tai eri radio- ja tv-kanavilla. Mukana on kuulemma myös muutama opiskelija Kabulin yliopiston journalismin laitokselta.

Kurssilla

Ensimmäinen kurssipäivä ei pääse alkamaan ajallaan, sillä bussilakon vuoksi yliopistolta tuleva joukko myöhästyy parikymmentä minuuttia. Päivän aluksi pidetään puheita. Käymme läpi tutustumiskierroksen. Kurssilaisia on 24, nuorimmat 18-vuotiaita, vanhin osallistuja 44-vuotias.

Yhteistyökumppanimme Kabulissa ovat toivoneet kurssia kuvajournalismista, ja olen valmistautunut omien tv-dokumenttieni avulla kertomaan kuvasuunnittelusta ja kuvakerronnasta. Näin myös teen. Käyn läpi kuvakoot, kuvakulmat ja kameran liikkeet ja näytän esimerkkejä omista töistäni. Kurssilaiset tekevät ahkerasti muistiinpanoja – asiat ja käyttämäni termit ovat selvästi heille uusia.

Haluan korostaa kuvilla kertomisen keskeisyyttä työssäni ja näytän synnytyksestä kertovan dokumenttini alun. Pyydän kurssilaisia kertomaan, mitä he näkemänsä perusteella ovat elokuvastani ymmärtäneet. Olen liikuttunut ja onnellinen, kun yksi kurssilaisesta kertoo, miten dokumentin raskaana oleva nainen miettii lastaan ja tuntee huolta lapsensa tulevaisuudesta tässä vaarallisessa ja turvattomassa maailmassa. – Tämä afganistanilainen nainen, itsekin raskaana oleva, osaa lukea dokumenttini kuvia. Naisen elämä on samanlaista Suomessa ja Afganistanissa. Äidin huoli on sama Suomessa ja Afganistanissa. Kuvat kertovat universaalia tarinaa, meillä on yhteinen kieli.

Kurssin slogan on Learning together -lausahdus tuntuu sentimentaaliselta, mutta osuu varmasti kohdalleen. Olen oudossa maailmassa, josta haluan oppia kaiken mahdollisen, haluan ymmärtää Afganistania, sen ihmisiä, sen historiaa ja nykypäivää. Haluan ymmärtää näitä naisia, jotka kertovat, että he haluavat rakentaa maataan. Uskon, että opin, pikkuhiljaa opin.

Maan tavan mukaan yksikään näistä naisista ei voi olla kurssilla ilman jonkun miehen antamaa lupaa. Naimisissa olevat naiset ovat saaneet luvan aviomiehiltään, muut isältään tai veljeltään. Yksi nainen kuitenkin kertoo, että hän on mukana, koska hänen aviomiehensä on matkoilla eikä voi estää häntä osallistumasta. Katson naisen tummia silmiä, tummia silmänalusia. Hän näyttää surulliselta, muserretulta, mutta hän on päättäväinen. Mietin, voiko nainen osallistua kurssillemme jatkossakin – entä jos aviomies ei olekaan matkalla, kun seuraavan kerran tulemme jatkamaan kurssiamme?

Vaikutelmia

Päivät Kabulissa ovat pakahduttavia. Siksi että vaikutelmia on valtavasti, siksi että maailma on niin erilainen kuin se maailma, johon olen tottunut. Ja siksi että on kuuma, enkä uskalla höllätä pukeutumistani, koska en halua ärsyttää ketään.

Myöhemmin opin lisää Kabulin liikenteestä. Autonkuljettajamme kertoo, että julkinen liikenne on vähäistä, mutta yksityisautot ovat lisääntyneet viime vuosina valtavasti – ja varmaan 95 prosenttia autoista on Toyotoja. Mietin, mitä japanilaiset ovat tehneet, kun ne ovat pystyneet valtaamaan Afganistanin automarkkinat niin totaalisesti. Myöhemmin luen internetistä The New York Times -lehdestä, että presidentti Hamid Karzain veli Mahmoud Karzai on Toyotan ainoa edustaja Afganistanissa. Lisäksi hänellä on maan ainoa sementtitehdas, merkittävin pankki ja neljä hiilikaivosta.

Autonkuljettajamme kertoo myös, että yli puolet kuskeista ajaa autoa ostetulla ajokortilla. Niin hän itsekin oli aloittanut. Kysyn, kuinka monessa liikenneonnettomuudessa hän on ollut mukana. Viisi kertaa on vastaus. Osassa hän on ollut syyllinen, osassa toinen osapuoli. Mutta nyt autoilu jo sujuu. Totisesti sujuu, pompimme töyssyisellä tiellä kohti Leijavuorta.

On perjantai, pyhäpäivä, ja vuoren pitäisi olla täynnä leijaa lennättäviä pikkupoikia, mutta paikalla on vain jokunen poika. Jostain syystä – ehkä turvallisuustilanteen vuoksi – leijanlennätys on kielletty.

Kotimatkallakin Kabul pitää tiukasti otteessaan. En enää pääse siitä irti. Liian monta kysymystä on vailla vastausta.

Suomessa mietin: peittääkö lumi pölyisen kaupungin, vaientaako kylmä kaduilla tungeksivat ihmiset, lentävätkö leijat talvisen Kabulin taivaalla, räjähtääkö tänään mies, nainen ja lapsi kappaleiksi jossain päin Afganistania.

Ajattelen naisia, jotka tulivat kurssillemme. He jaksavat uskoa maansa tulevaisuuteen ja tehdä työtä sen eteen. Itse asiassa he ovat muutoksen sanansaattajia, kärkijoukkoa. He valavat tulevaisuudenuskoa pinttyneimpäänkin kyynikkoon. Joku päivä Afganistan voi vielä saavuttaa rauhan.”

Kirsi Mattila