Naistoimittajien syyskauden ensimmäinen vaikuttajatapaaminen oli tiistaina 3.9., kun olimme Espoon hiippakunnan piispan, Kaisamari Hintikan, vieraina.
Teologian tohtoriksi vuonna 2001 väitellyt ja pappisvihkimyksen vuonna 2009 saanut Hintikka valittiin Espoon piispaksi 1.11.2018, virassaan hän aloitti 1.2.2019.
Hän on vuonna 2004 perustetun Espoon hiippakunnan kolmas piispa Mikko Heikan ja Tapio Luoman jälkeen  ja Suomen toinen naispiispa; ensimmäinen oli nyt eläkkeellä oleva Helsingin piispa Irja Askola.
Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa on yhdeksän hiippakuntaa, joista Espoon hiippakunta on pienin seurakuntamäärältään, mutta kirkkoon kuuluvia hiippakunnassa on kuitenkin 401 116, mikä on 64,21% alueen koko asukasmäärästä, joka on noin 676 000.
”Lokakuun loppuun mennessä olen käynyt kaikissa alueen seurakunnissa, joita on 19. Eilen olin Raaseporissa ja huomenna menen Hyvinkäälle”, kertoi piispa Hintikka.
Piispan tehtävä on johtaa hiippakuntansa hallintoa, mutta tehtäväkenttään kuuluu paljon, paljon muutakin (luettelo tehtävistä: www.piispakaisamarihintikka.fi/tehtävät/   )
”Tärkeää on myös olla edistämässä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Monesti harmittaa, kun kirkkomme diakonia saa paljon hyvää aikaan, mutta siitä ei syystä tai toisesta mediassa paljoakaan puhuta. Kaipa kuolema, väkivalta, tappio ja katastrofit ovat kiinnostavampia aiheita.”

Laaja näkemys ja kokemus

Kaisamari Hintikalla on perspektiiviä katsoa ev.lut.kirkon toimintaa, sillä hän toimi vuosina 2011-18 Genevessä, Sveitsissä. Hän aloitti Euroopan kirkkojen konferenssissa, josta vaihtoi vuoden jälkeen Luterilaisen maailmanliiton teologian ja julkisen todistuksen osaston johtajaksi ja ekumeenisten asioiden apulaispääsihteeriksi.
Maailmassa on noin 80 milj.luterilaista.
”Olen oppinut, että kirkko voi toimia niin monelle tavalla. Se on iso yhteiskunnallinen vaikuttaja ja yksi harvoista luotettavista toimijoista”, totesi Hintikka.
Suomen ev.lut.kirkko on hänen mukaansa työntekijävoittoinen, kun monessa muussa maassa ev.lut.kirkko voi olla hyvinkin pieni.
”Seurakunnassa on yksi pappi ja yhtä kirkkotilaa käytetään kaikessa toiminnassa. Meillä sen sijaan on iso kiinteistömassa ja monelle toiminnalle omat yksikkönsä ja rakennuksensa.”

Monta tapaa olla seurakuntalainen

Pohdimme tapaamisessamme, mitä seurakuntalaisuus merkitsee.
”Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla seurakuntalainen, mutta voisi ajatella niin, että kukaan ei tee tätä minua varten, vaan teemme yhdessä”, hän määritteli. ”Vapaaehtoisia ei mielestäni saa kuitenkaan ajatella papin pikkuapureiksi.
”Kirkossa vapaaehtoisten työ on tärkeää, samoin sen hyvä koordinointi. Kynnystä tulla mukaan pitää voida madaltaa.”

Jotain on jäänyt ymmärtämättä

Kaisamari Hintikalta emme tietenkään voineet olla kysymättä naispappeudesta tai naispuolisista papeista, kuten hän itse haluaa asian ilmaista.
Miten vielä 30 vuoden jälkeen joissain seurakunnissa miespuolisten pappien on vaikea toimia naispuolisten pappien kanssa?
”Aika ei todellakaan ole hoitanut tätä asiaa”, sanoi Hintikka. ”Naispuolisiin pappeihin eivät ole kaikkialla sopeutuneet miespuoliset papit, mutta eivät välttämättä kaikki seurakuntalaisetkaan. Ja on myös naispuolisia teologeja, jotka eivät ole halunneet pappisvihkimystä eivätkä siten hakeneet papin virkoihin.”
”Kuitenkin Suomen ev.lut.kirkossa on yksi virkakäsitys ja sen mukaan kaikkien pitäisi voida työskennellä yhdessä.”
Tänä vuonna 50 vuotta täyttänyt piispa sanoo toivovansa, että kun hän jää 15 vuoden kuluttua eläkkeelle, Suomessa olisi kolme naispiispaa ja kirkkoherrojakin enemmän kuin nykyiset 20% kaikista kirkkoherroista.
”Meillä on Espoon hiippakunnassa viisi naista kirkkoherroina, jotkut heistä nelikymppisiä, jotkut kuusissakymmenissä ja lähellä eläkeikää ja se on hyvä.”
Vaikka naispuolisia pappeja on paljon, heidän määränsä vähenee, mitä ylemmäksi kirkon hierarkiassa mennään.
”Korkeampia virkoja kannustan naisia aina hakemaan. Se kannattaa.”

Teksti ja kuva Riitta Närhi